Aleksei Kuropatkin

Aleksei Nikolajevitš Kuropatkin (ven. Алексе́й Никола́евич Куропа́ткин; 29. maaliskuuta (J: 17. maaliskuuta) 1848 Šešurino, Pihkovan kuvernementti, Venäjän keisarikunta – 16. tammikuuta 1925 Šešurino, Neuvostoliitto)^[1][2] oli venäläinen jalkaväenkenraali ja Venäjän sotaministeri vuosina 1898–1904. Hän oli Venäjän–Japanin sodassa jonkin aikaa Venäjän joukkojen ylipäällikkönä Kaukoidässä, mutta joutui eroamaan tappioiden vuoksi. Hän vaikutti sortokausien alkamiseen Suomessa.

Kuropatkinin suku oli maanomistaja-aatelia.^[3][1] Hänen vanhempansa olivat topografikapteeni Nikolai Emeljanovitš Kuropatkin ja Aleksandra Pavlovna Arbuzova.^[2]

Kuropatkin valmistui 1. kadettikoulusta vuonna 1864 ja Paavalin sotakoulusta vuonna 1866, minkä jälkeen hän palveli pitkään upseerina Turkestanissa. Välillä hän suoritti Nikolain yleisesikunta-akatemian vuosina 1871–1874 ja kävi sen jälkeen opintomatkalla Saksassa ja Ranskassa. Vuosina 1875–1877 hän palveli Turkestanin sotilaspiirin esikunnassa ja osallistui vuonna 1876 kenraali Mihail Skobelevin sotaretkeen Kokandin kaanikuntaa vastaan. Vuosien 1877–1878 Turkin sodassa Kuropatkin oli päämajan esikuntaupseerina ja Skobelevin komentaman 16. jalkaväkidivisioonan esikuntapäällikkönä.^[1][3][2] Haavoituttuaan hän oli jonkin aikaa opetustehtävissä.^[3] Vuosina 1879–1883 Kuropatkin komensi tarkk’ampujaprikaatia Turkestanissa ja osallistui sotaretkeen turkmeeneja vastaan. Vuosina 1883–1890 hän palveli Venäjän pääesikunnassa ja oli vuosina 1890–1897 Taka-Kaspian alueen kuvernöörinä ja sotilaskomentajana.^[1][3]

Palvelu Skobelevin alaisena toi Kuropatkinille liioitellun maineen päättäväisenä komentajana.^[4] Päästyään keisari Nikolai II:n suosioon hänet nimitettiin tammikuussa 1898 Venäjän virkaa tekeväksi ja heinäkuussa vakinaiseksi sotaministeriksi.^[2] Hän sai joulukuussa 1900 jalkaväenkenraalin ja vuonna 1902 kenraaliadjutantin arvon.^[1][5] Kuropatkin piti tärkeimpänä vahvistaa Venäjän länsirajan puolustusta Saksan ja Itävalta-Unkarin uhkaa vastaan.^[4] Vaikka hän oli kiinnostunut Venäjän vallan laajentamisesta myös Mantšuriaan, hän vastusti sodan aloittamista Japania vastaan.^[3][4] Venäjän–Japanin sodan puhjettua Kuropatkin nimitettiin helmikuussa 1904 Venäjän Mantšurian-armeijan komentajaksi, jolloin hän luopui sotaministeriydestä. Lokakuussa 1904 hänestä tuli Kaukoidän joukkojen ylipäällikkö.^[1][3] Hän epäröi toistuvasti, vältteli ratkaisevaa taistelua Japania vastaan ja määräsi useita perääntymisiä, mikä heikensi venäläisten taistelutahtoa.^[4][3] Kuropatkin pyysi eroa tappiollisen Mukdenin taistelun jälkeen, joten maaliskuussa 1905 ylipäälliköksi tuli kenraali Nikolai Linevitš ja Kuropatkin sai tältä vapautuneen 1. armeijan komentajuuden, jota hän hoiti helmikuuhun 1906. Myöhempien historioitsijoiden mukaan Kuropatkinin päättämättömyys komentajana oli yksi pääsyistä Venäjän tappioon koko sodassa.^[3]

Vuodesta 1906 Kuropatkin oli Venäjän valtakunnanneuvoston jäsen.^[1] Ensimmäisen maailmansodan aikana hänet kutsuttiin takaisin palvelukseen.^[2] Hän komensi vuosina 1915–1916 krenatööriarmeijakuntaa ja vuonna 1916 ensin 5. armeijaa ja sitten pohjoisrintamaa.^[3][1] Heinäkuussa 1916 hänet siirrettiin Turkestanin kenraalikuvernööriksi.^[1][2] Hän johti samana vuonna Kazakstanin kapinan tukahduttamista. Vuoden 1917 helmikuun vallankumouksen jälkeen hänet erotettiin ja vangittiin lyhytaikaisesti.^[4][3][1] Kuropatkin ei osallistunut Venäjän sisällissotaan.^[2] Hän vietti viimeiset vuotensa omalla maatilallaan Neuvostoliitossa opetti perustamassaan maatalouskoulussa.^[3][4]

Kuropatkin kirjoitti useita sotatieteellisiä ja sotahistoriallisia teoksia.^[2][1] Hänen Venäjän–Japanin sodan aikainen päiväkirjansa julkaistiin Neuvostoliiton Krasnyi Arhiv -aikakauskirjassa 1920-luvulla. Hän oli kahdesti naimisissa ja hänellä oli toisesta avioliitosta yksi poika.^[2]

Suomessa Kuropatkin muistetaan roolistaan ensimmäisenä sortokautena tunnetun ajanjakson käynnistymisessä. Heti tultuaan sotaministeriksi vuonna 1898 hän laaditutti Venäjän pääesikunnassa esityksen Suomen uudeksi asevelvollisuuslaiksi, joka olisi määrännyt suomalaiset palvelemaan Venäjän armeijassa oman sotaväkensä sijasta. Suomen säätyvaltiopäivät eivät halunneet hyväksyä esitystä Kuropatkinin toivomassa muodossa, joten Nikolai II antoi helmikuun manifestin. Kun Kuropatkinin ajama Suomen asevelvollisuuslaki ei saanut vuonna 1901 myöskään Venäjän valtakunnanneuvoston enemmistöä taakseen, hän painosti Nikolai II:n lakkauttamaan Suomen sotaväen keisarillisella määräyksellä. Kuropatkin ei kuitenkaan varauksetta tukenut Suomen kenraalikuvernöörin Nikolai Bobrikovin vielä pidemmälle menneitä pyrkimyksiä suuriruhtinaskunnan hallinnon yhtenäistämiseksi eikä asevelvollisuuskysymyksen ratkettua puuttunut enempää Suomen asioihin.^[2]

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Aleksei Kuropatkin Wikimedia Commonsissa

• КУРОПАТКИН Алексей Николаевич (venäjäksi)
• Алексей Николаевич Куропаткин (venäjäksi) Hrono.ru

Auktoriteettitunnisteet Kansainväliset FAST ISNI VIAF WorldCat Kansalliset Norja Ranska BnF data Saksa Italia Israel Yhdysvallat Ruotsi Latvia Japani Tšekki Kreikka Korea Alankomaat Tieteilijät CiNii Henkilöt Kansallisbiografia Biografiskt Lexikon Biografiasampo Muut SNAC IdRef