Marlene Dietrich

Tätä artikkelia on pyydetty vertaisarvioitavaksi. Voit auttaa Wikipediaa lukemalla ensin vertaisarviointipyynnön ja sen jälkeen osallistumalla keskusteluun tai muokkaamalla tätä artikkelia.

Marlene Dietrich
Marlene Dietrich lehdistökuvassa 1951.
Henkilötiedot
Koko nimi	Marie Magdalene Sieber, o.s. Dietrich
Syntynyt	27. joulukuuta 1901 Schöneberg (nykyisin osa Berliiniä), Saksa
Kuollut	6. toukokuuta 1992 (90 vuotta) Pariisi, Ranska
Ammatti	laulaja, näyttelijä
Puoliso	Rudolf Sieber (vih. 1923; k. 1976)
Lapset	Maria Riva
Näyttelijä
Aktiivisena	1922–1984
Merkittävät roolit	Lola-Lola Sininen enkeli Amy Jolly Marokko Shanghai-Lily Shanghain pikajuna Erika von Schlütow Berliinin raunioitten keskellä
Palkinnot
Erikois-Tony elämäntyöstä 1968
Nimikirjoitus
Aiheesta muualla
Viralliset kotisivut
IMDb
Elonet
AllMovie
Svensk Filmdatabas
[ Muokkaa Wikidatassa ]
Infobox OK

Marie Magdalene ”Marlene” Dietrich (vuodesta 1923 Sieber, 27. joulukuuta 1901 Schöneberg, Saksa – 6. toukokuuta 1992 Pariisi, Ranska^[1]) oli saksalais-yhdysvaltalainen näyttelijä ja laulaja. Hän teki monia elokuvarooleja kotimaassaan 1920-luvulla ja nousi maailmanmaineeseen ensimmäisen Hollywood-elokuvansa Sininen enkeli (1930) myötä.

Dietrich näytteli valkokankaalla usein itsenäisen, suorasukaisen ja salaperäisen kohtalokkaan naisen rooleja. Hän pukeutui useissa elokuvissaan ja lavanäytöksissään frakkiin ja silinterihattuun, ja seksuaali- ja sukupuoliroolirajojen rikkojana hänen on sanottu olleen aikaansa edellä. Dietrichin imagossa yhdistyivät glamour, arvoituksellisuus ja ikinuori ulkonäkö.

Dietrichin menestyselokuvia ovat esimerkiksi Marokko (1930), Shanghain pikajuna (1932), Varastettu paratiisi (1936), Ei mikään enkeli (1940) ja Todistaja (1957). 1950-luvulta alkaen hän keskittyi laulajanuraansa, joka jatkui 1970-luvun puoliväliin. Hän levytti ja esitti eri maissa konserteissa vanhoja elokuvakappaleitaan ja uudempaa ohjelmistoa. Hänen menestyneimpiä levytyksiään ovat ”Lili Marleen” ja ”Where Have All the Flowers Gone”. Dietrich piti itseään ennen kaikkea laulajana eikä filmitähtenä.

Dietrichin julkisuuskuvaan kuuluu myös toisen maailmansodan aikainen aktiivisuus taisteluhengen nostattajana natsi-Saksaa vastaan. Sota-ajan ansioista Dietrichille myönnettiin Yhdysvaltojen korkein siviilikunniamerkki Presidential Medal of Freedom. Vuonna 1999 American Film Institute valitsi Dietrichin yhdeksi vuosisadan kymmenestä tärkeimmästä naisnäyttelijästä.

Marlene Dietrichin vanhemmat olivat poliisikomisario Louis Erich Otto Dietrich ja Josefine Wilhelmine Elisabeth Felsing. Louis Dietrich oli peräisin vakavaraisesta konservatiivisesta suvusta, ja häntä kahdeksan vuotta nuorempi Josefine oli berliiniläisen kello- ja korukauppiaan tytär. Pari avioitui vuonna 1898 ja asettui Schönebergiin, joka oli tuolloin itsenäinen pikkukaupunki Berliinin kupeessa. Perheen esikoinen Elisabeth Ottelie syntyi 5. helmikuuta 1900 ja toinen tytär Marie Magdalene 27. joulukuuta 1901.^[2] Marie sai nimensä Maria Magdaleenan mukaan, vaikka perhe ei ollut uskonnollinen. Hän yhdisti etunimiensä ensimmäisen ja viimeisen tavun jo noin kymmenvuotiaana, ja parikymppisestä lähtien hänet tunnettiin nimellä Marlene Dietrich.^[3]

Dietrichin tyttäret saivat preussilaisen kotikasvatuksen, johon kuuluivat velvollisuudentunto ja kurinalaisuus, joita Marlene Dietrich noudatti koko aikuisikänsä. Äiti Josefine oli huomattavasti enemmän läsnä tyttäriensä kasvatuksessa kuin isä Louis, joka oli enimmäkseen poissaoleva ja etäinen, eikä Marlene Dietrich myöhemmin muistanut isäänsä juuri lainkaan. Äiti sen sijaan oli kunnioitusta herättävä ja suorastaan ankara, ja Dietrich kuvasikin muistelmissaan äitiään ”hyväksi kenraaliksi”. Poliisikomisario Dietrichin ansiot eivät olleet järin suuret. Talousahdinko vaikutti vanhempien avioliittoon, ja he muuttivat myöhemmin asumaan erilleen.^[4]

Jo ennen koulun aloitusta Elisabeth ja Marlene, joita kotioloissa kutsuttiin Lieseliksi ja Lenaksi, saivat opetusta sekä äidiltään että kotiopettajattarilta lukemisessa, ranskan ja englannin kielissä, musiikissa ja kotitalouden perustaidoissa. Siskokset aloittivat vuonna 1907 koulunkäynnin Auguste-Viktorian tyttökoulussa. He olivat hyvin erilaisia: Marlene oli vapaamielinen ja eloisa, Liesel kiltti ja kuuliainen. Molemmat olivat tunnollisia oppilaita, tosin Marlene ei oikein pitänyt koulusta. Hän osoitti jo varhain lahjakkuutta viulun- ja pianonsoitossa ja sai niihin yksityisopetusta.^[5]

Marlenen isä Louis Dietrich kuoli 5. elokuuta 1908. Isän sairaudesta ja kuolintavasta on esitetty useita versioita, ja Marlene Dietrich väitti aina isänsä kuolleen pudottuaan hevosen selästä. Todellinen kuolinsyy oli kuitenkin syfilis, johon ei siihen aikaan ollut täsmähoitoa. Louis Dietrichillä oli ilmeisesti ollut syrjähyppyjä jo Josefinen odottaessa Elisabethia.^[6]

Marlenen ja hänen sisarensa lapsuutta leimasivat alituiset muutot asunnosta toiseen, ja isän kuoleman jälkeen perheellä oli taloudellisesti tiukempaa, vaikka Josefine alkoi saada leskeneläkettä. Marlenen lapsuuden pitkäaikaisin koti oli osoitteessa Tauentzienstrasse 13, jossa perhe asui kuusi vuotta. Marlene sai yksityisiä ranskantunteja Marguerite Breguandilta, jota hän ihaili suuresti. Ensimmäisen maailmansodan sytyttyä 1914 ranskantunnit loppuivat, ja sota löi leimansa siskosten koulunkäyntiin. Marlene teki muiden koulutyttöjen tavoin avustustyötä kutomalla sotilaille lämpimiä vaatteita.^[7] Perhe muutti sodan aikana jälleen, kun Josefine meni uusiin naimisiin husaarieversti Eduard von Loschin kanssa.^[8]

Sota-ajan ankara elintarvikkeiden säännöstely koetteli Berliiniä, kulkutaudit lisääntyivät, ja useita Marlenen sukulaisia kaatui rintamalla. Josefine vei tyttärensä turvaan Dessaun pikkukaupunkiin, josta he palasivat Berliiniin 1917.^[9] Myös Josefinen toinen liitto päättyi lyhyeen, kun von Losch haavoittui lähellä Venäjän rajaa vuonna 1916 ja kuoli pian vammoihinsa. Marlenelle isäpuoli jäi oman isän tavoin mieleen lähinnä epämääräisen etäisenä perheen elättäjänä.^[10]

Saksassa alkoi syksyllä 1918 yleislakko. Saksan keisarikunta hajosi, viimeinen keisari Vilhelm II lähti maanpakoon, ja syntyi uusi Weimarin tasavalta. Josefine lähetti Marlenen Baijerin Mittenwaldiin pieneen sisäoppilaitokseen mutta haki hänet pian pois sieltä saatuaan kuulla hänen flirttailustaan.^[11] Seuraavaksi Josefine lähetti tyttärensä Weimarin musiikkiopistoon jatkamaan viuluopintoja. Marlene opiskeli uutterasti, vaikkei viihtynytkään sisäoppilaitoksen karussa ilmapiirissä. Opiskelu loppui sielläkin nopeasti: Dietrichin kerrotaan flirttailleen opettajalleen, ja seurauksena oli, että hänen ensimmäinen intiimi suhteensa tapahtui opettajan kanssa. Josefine oli tietojen mukaan huolestunut ja harmissaan tyttärensä kevytmielisyydestä. Marlene palasi Berliiniin vuonna 1921, jatkoi opiskelua ja hankki elantoa muun muassa kabareeyhtyeissä, hattumyymälässä ja lehtikojuissa.^[12]

Viulistinura päättyi alkuvuonna 1922, kun Marlene loukkasi jänteen vasemmasta kädestä ja joutui luopumaan harjoittelusta. Vammasta toivuttuaan hän kuitenkin liittyi viuluorkesteriin, joka säesti elokuvateattereiden esityksiä, kuten mykkäelokuvan aikana oli tapana. Marlene työskenteli samaan aikaan valokuvamallina ja varieteen tanssiryhmässä, joissa hänellä oli tilaisuus esitellä sittemmin kuuluisaksi tulleita sääriään. Hän kävi myös paljon elokuvissa ja piti ihanteenaan erityisesti Henny Portenia. Äitinsä vastusteluista huolimatta Marlene päätti pyrkiä teatteriuralle.^[13][14]

1920-luvun vaihteessa uudet aatteet ja tyylisuunnat, kuten avantgardismi, muuttivat perin pohjin Berliinin kulttuurielämän. Teatteri- ja ravintolaelämästä tuli suosittua. Myös Dietrichiä kiehtoi teatteri, joten hän päätti pyrkiä arvostettuun Max Reinhardtin teatterikouluun. Hän luki pääsykokeissa katkelman Goethen Faustista. Tekstivalinta oli epäonnistunut, eikä Dietrichiä hyväksytty kouluun, vaikka hän myöhemmin aina väittikin opiskelleensa siellä. Hän pääsi kuitenkin mukaan koulun opettajan pitämille yksityistunneille.^[15][16]

Opiskelijana Dietrich pääsi esittämään pikkuosia Berliinin teattereihin. Ensimmäinen teatteriesitys, jossa Dietrich oli mukana, oli Die Büchse der Pandora (Pandoran lipas). Hän oli tosin vain avustajana eikä oman kertomansa mukaan edes tiennyt, mistä koko näytelmässä oli kyse. Samaan aikaan Dietrich keksi kokeilla onneaan elokuvamaailmassa, joka tuolloin oli kovassa kasvussa. Hän onnistui, ilmeisesti enonsa avulla, saamaan pikkuroolin mykkäelokuvasta Sellaisia ovat miehet, jota kuvattiin kesä-marraskuussa 1922. Sen ensi-ilta oli Berliinissä marraskuussa 1923, jolloin hänen kaksi seuraavaa elokuvaansa olivat jo tulleet ensi-iltaan. Dietrich itse arvioi esiintymistään debyyttielokuvassaan: ”Kuin peruna, jolla on hiukset”.^[17]

Dietrich haki edelleen elokuvaosia ja pääsi niin avustajaksi kuin pieniin puherooleihin. Kolmannen elokuvansa kuvauksissa, jossa Dietrich esitti flirttailevaa neitosta, hän tapasi apulaisohjaaja Rudolf Sieberin. He alkoivat seurustella ja ehtivät kihloihin vielä saman vuoden 1922 marraskuussa. Pari meni naimisiin toukokuussa 1923. Dietrich jatkoi uraansa vähäpätöisissä rooleissa mykkäelokuvissa, kuten Sirkusverta (1923). Teatterin puolella töitä oli enemmän, joskin roolit olivat sielläkin pieniä. Hänellä oli muun muassa Hippolytan osa William Shakespearen Kesäyön unelmassa. Dietrich alkoi odottaa lasta maaliskuussa 1924, ja Sieberien avioelämä päättyi.^[18] Dietrich salli itselleen täyden vapauden satunnaisiin suhteisiin ja herätti huomiota Berliinin ravintoloissa ja jazzklubeilla uskaliaalla käytöksellään.^[19]

Dietrich jatkoi kahdeksan kuukauden äitiysloman jälkeen elokuva- ja teatteritöitä, mutta ura tuntui polkevan paikallaan. Hänen roolinsa olivat mitättömiä ja vähäarvoisia. Vuonna 1926 Dietrich pääsi lähelle läpimurtoa, kun hän sijaisti suuressa roolissa revyyssä Suusta suuhun. Kyseessä oli lauluosa, johon Dietrich ei ollut etukäteen valmistautunut. Hän opetteli roolinsa lyhyellä varoitusajalla ohjaaja Eric Charellin kanssa ja esitti revyyssä kolme laulua.^[20]

Dietrich oli vuonna 1926 mukana peräti neljässä elokuvassa. Hän esitti niissä lähinnä ranskalaista kokottia tai ilotyttöä ja työskenteli vuorokauden ympäri. Suurta revyyroolia seurasi jälleen vaatimaton osa elokuvassa Jalokivihuijarit. Kun ura Saksassa näytti pysähtyneen, Dietrich lähti Wieniin, jossa hän alkoi seurustella itävaltalaisen näyttelijän Willy Forstin kanssa. He näyttelivät yhdessä elokuvassa Café Elektric, jossa Dietrichillä oli ensimmäisen kerran keskeinen naisrooli. Wienissä hän oli mukana myös amerikkalaisessa näytelmässä Broadway. Sen jälkeen hän palasi Saksaan tekemään ensimmäisen naispääosansa elokuvassa Prinzessin Olala. Tässä vaiheessa hän oli edennyt tähtilupauksen tasolle, joka tarvitsisi juuri oikean roolin noustakseen oikeaksi tähdeksi.^[21]

Ennen Hollywood-läpimurtoaan Dietrich teki Saksassa isot roolit elokuvissa Arvoituksellinen nainen (1929) ja Kadotettujen miesten laiva (1929). Ensimmäisessä hänellä oli tulevia rooleja ennakoiva femme fatalen osa, ja toisessa hän esitti amerikkalaista naislentäjää. Elokuvat menestyivät keskinkertaisesti ja jäivät Dietrichin viimeisiksi mykkäelokuviksi.^[22]

Ohjaaja-käsikirjoittaja Josef von Sternberg matkusti 1929 Berliiniin suunnittelemaan äänielokuvaa Sininen enkeli ja huomasi Dietrichin teatterissa näytelmässä Kaksi kravattia. Sternberg piti tätä parhaana ehdokkaana katutyttö Lola-Lolan rooliin, mutta hänen oli myös vakuutettava tuotantoyhtiö ja miespääosanäyttelijä Emil Jannings asiasta. Dietrichin Arvoituksellinen nainen oli nähty Yhdysvalloissa syyskuussa 1929, ja hänen potentiaalinsa oli pantu merkille Paramount Pictures -yhtiössä, jossa haluttiin löytää haastaja Greta Garbolle. Dietrichin ura Saksassa oli kuitenkin laskusuunnassa, ja häntä oli alettu jo pitää eilispäivän lupauksena. Niin tuottaja kuin Janningskaan ei ollut vaikuttunut Dietrichistä, eikä tämä itsekään välittänyt saako roolin vai ei. Sternberg kuitenkin pysyi kannassaan ja koe-esiintymisen jälkeen osa oli Dietrichin.^[23]

Ufan studioilla kuvatusta Sinisestä enkelistä tehtiin versio sekä saksaksi että englanniksi. Dietrichin esittämä Lola-Lola oli hyvin erilainen kuin ne arvoitukselliset ja eteeriset kaunottaret, joita hän myöhemmin esitti Hollywoodissa. Tuotanto oli Dietrichille haastava, sillä kuvausten ilmapiiri ei ollut paras mahdollinen. Hänestä ja Sternbergistä tuli kuitenkin rakastavaiset, ja tämä oli myös luomassa hänen tulevaa imagoaan. Sininen enkeli nousi jättimenestykseksi Saksassa ja ulkomailla. Aikaa myöten elokuva on saanut klassikon maineen, ja se on ollut useilla kriitikoiden laatimilla merkittävien elokuvien listoilla.^[24]

Dietrichiä sitoi sopimus Ufan kanssa, mutta yrityksen tuottajat eivät vieläkään nähneet hänessä mitään erikoista. Paramount-johtaja Ben Schulberg houkutteli jo häntä Hollywoodiin ja tarjosi seitsemän vuoden sopimusta. Dietrich kieltäytyi oitis, sillä hän ei voinut kuvitella lähtevänsä Saksasta ja perheensä luota niin pitkäksi aikaa. Sternberg kuitenkin neuvotteli Dietrichille sopimuksen, jonka ehtojen mukaan hän ohjaisi itse Dietrichin kaksi seuraavaa elokuvaa. Dietrich suostui sopimukseen, vaikka ilmeisesti uskoi epäonnistuvansa Hollywoodissa. Hän lähti Yhdysvaltoihin heti Sinisen enkelin ensi-iltaa seuraavana yönä.^[25]

Sternbergin ja Dietrichin yhteistyö jatkui Hollywoodissa. Kaksikko teki 1930-luvun alkupuoliskolla useita menestyselokuvia, joista tunnetuin on Marokko (1930). Elokuvassa on kuuluisa kohtaus, jossa Dietrich laulaa valkoisessa frakissa, suutelee yleisössä olevaa naista ja heittää sitten ruusun Gary Cooperille. Dietrich sai elokuvasta uransa ainoan Oscar-ehdokkuuden.^[26] Seuraavassa yhteiselokuvassa Eri lippujen alla Dietrich näytteli katutyttöä, joka pestataan sotavakoojaksi. Vaikka juoni oli romanttinen, siinä sivuttiin myös poliittisia teemoja, ja elokuva herätti vastareaktioita Saksan kansallissosialisteissa.^[27]

Dietrich allekirjoitti loppuvuodesta 1930 uuden sopimuksen Paramountin kanssa, joka takasi hänelle palkankorotuksen ja oikeuden valita haluamansa ohjaaja. Hän matkusti sen jälkeen Berliiniin, ja matkalla hän osallistui myös Marokon Lontoon ensi-iltaan. Kotikaupungissaan Dietrich sai yleisöltä ihailun ohella myös arvostelua siitä, että hän tienasi huikeita summia filmitähtenä, kun Saksassa monet kärsivät puutetta ja nälkää.^[28] Dietrich palasi Kaliforniaan tällä kertaa tytär mukanaan. Paramountin pr-osastolla Dietrichin äitiydestä tehtiin uusi ja kiinnostava piirre hänen julkisuuskuvassaan.^[29]

Dietrich tähditti Sternbergin seuraavaakin elokuvaa, romanttista seikkailua Shanghain pikajuna, joka sijoittui sisällissodan aikaiseen Kiinaan. Hänen roolinsa oli jälleen salaperäinen nainen, tarkemmin prostituoitu, joka luopuu ammatistaan rakkauden vuoksi. Elokuva on tunnettu myös Dietrichin roolipuvuista, joihin kuului turkiksia, harsoja ja höyheniä. Shanghain pikajuna tuli teattereihin vuoden 1932 alkupuolella ja menestyi lama-ajasta huolimatta hyvin.^[30] Viidennen yhteiselokuvan, Vaalean Venuksen tuotanto ei alkanut suotuisasti. Dietrichin oli näyteltävä siinä lapselleen omistautuvaa äitiä, mutta hänen suhteensa omaan tyttäreensä oli varsin ongelmallinen, ja roolihahmon vihjattiin elättävän itseään prostituutiolla. Vaalea Venus ei menestynyt odotetusti ja sai heikot aikalaisarviot.^[31]

Dietrich teki seuraavan elokuvansa Korkea veisu ilman luotto-ohjaajaansa, sillä Sternbergin sopimuskausi Paramountin kanssa oli päättynyt. Sternberg oli sopinut Dietrichin ohjaajaksi, sillä tämä luotti täysin hänen näkemyksiinsä. Sternberg oli kuitenkin ehdoton elokuvailmaisunsa suhteen eikä sen vuoksi ollut yhtiössä erityisen pidetty ohjaaja. New Yorkissa vietetyn loman jälkeen Dietrich teki vastahakoisesti Korkean veisun Rouben Mamoulianin ohjaamana.^[32] Hän palasi Sternbergin ohjaukseen elokuvassa Intohimojen keisarinna, joka kuvattiin syksyllä 1933 Dietrichin palattua Euroopasta. Hän näytteli historiallisessa spektaakkelissa Katariina Suurta teini-ikäisestä aikuiseksi, ja roolissa oli enemmän pukuloistoa kuin hänen aiemmissa elokuvissaan. Intohimojen keisarinna ei saanut kriitikoilta hyvää vastaanottoa, ja se epäonnistui myös kaupallisesti.^[33]

Dietrichin yhteistyö Sternbergin kanssa päättyi draamaelokuvaan Paholainen on nainen (1935). Hän tulkitsi katalaa naista, johon rakastuneet miehet ajautuvat tuhoon. Kuvausten kestäessä Dietrichin ja Sternbergin välit olivat entistä jännitteisemmät, ja ohjaajan vaativa asenne varjosti koko tuotantoa. Elokuva sai Yhdysvalloissa huonot arvostelut ja oli taloudellinen fiasko, eikä sitä esitetty ulkomailla juuri lainkaan. Lisäksi se aiheutti poliittisen myrskyn Espanjassa, sillä maan virkavallan katsottiin joutuvan elokuvassa pilkan kohteeksi.^[34] Dietrich sen sijaan piti elokuvaa sen enempää perustelematta uransa parhaana.^[35]

Vaikka yhdysvaltalaiset olivat ihastuneet Dietrichiin eksoottisena tähtenä, hänen ympärilleen luotu glamour ei 1930-luvun puolivälissä enää riittänyt edistämään elokuvien lipputuloja. Yhtiössä alettiin etsiä Dietrichin imagolle kevennystä, joka onnistui kaupallisesti menestyneessä komediassa Varastettu paratiisi. Elokuvassa Dietrichistä tehtiin aiempaa kepeämpi, hauskempi ja todentuntuisempi. Hän pääsi osoittamaan komediallisen ajoituksen taitoa ja sulavaa ilmeikkyyttä.^[36] ”Ainut hyvä elokuva, jonka tuohon aikaan tein”, Dietrich kommentoi muistelmissaan.^[37]

Dietrichin oli tarkoitus filmata vuonna 1936 Henry Hathawayn ohjauksessa elokuva I Loved a Soldier, mutta ei halunnut esiintyä roolissa, jossa hänen oli määrä näyttää arkisemmalta kuin aiemmissa elokuvissaan, ja hanke kaatui. Seuraavaksi Dietrich hyväksyi roolin riippumattoman tuottajan David O. Selznickin elokuvasta Allahin puutarha (1936). Kyseessä oli Dietrichin ensimmäinen värielokuva. Dietrich piti käsikirjoitusta ”roskana”, mutta se takasi hänelle korkeimman Hollywoodin naistähdelle maksetun palkkion. Ilmestyessään elokuvaa pidettiin vanhanaikaisena ja sen yleisömenestys oli kehno.^[38] Dietrich matkusti Lontooseen kuvaamaan Alexander Kordan elokuvaa Kaksoiskotkan sortuessa (1937). Hän näytteli venäläistä kreivitär Alexandraa ja filmasi elokuvassa kuuluisan kylpemiskohtauksen, joka oli ajan mittapuiden mukaan sensaatiomaisen rohkea. Se ei kuitenkaan pelastanut elokuvaa taloudellisilta tappioilta.^[39]

Dietrichiä oli 1930-luvun puolivälissä alettu houkutella takaisin Saksaan, vaikka kansallissosialistit olivat boikotoineet hänen elokuviaan ja leimanneet hänet epäisänmaalliseksi. Adolf Hitler olisi halunnut tehdä Dietrichistä natsi-Saksan filmikuningattaren, mutta kansallissosialismin kiihkeänä vastustajana tämä kieltäytyi kunniasta ja haki vuonna 1937 Yhdysvaltojen kansalaisuutta.^[39]

Dietrich oli tehnyt kaksi heikosti menestynyttä elokuvaa, ja myös keväällä 1937 kuvattu Ernst Lubitschin salonkikomedia Enkeli epäonnistui kaupallisesti. Tässä vaiheessa Dietrich joutui elokuvateattereille tappiota tuottavien filmitähtien listalle: hänet leimattiin box-office poisoniksi, ”kassamyrkyksi”, josta ei enää ollut menestymään. Samalle listalle joutuivat myös muun muassa Joan Crawford, Katharine Hepburn ja Mae West.^[40]

Dietrich itse ei elokuviensa kassamenestyksestä, kriitikoiden arvioista tai omasta tähtiasemastaan juurikaan piitannut. Hän palasi pian Eurooppaan seurapiirielämän pariin.^[41] Yleisö oli yhä kiinnostunut Dietrichistä ja osa lehdistöstäkin piti häntä Hollywoodin ykkösnimenä. Palattuaan lomaltaan hän sai kuitenkin kuulla, ettei Paramount ollut enää halukas uusimaan hänen sopimustaan.^[42]

Kassamyrkyksi leimautumisen myötä Dietrichin ura pysähtyi, eikä hän tehnyt uutta elokuvaa lähes kahteen vuoteen. Hän oleili perheineen ja rakastajineen Pariisissa, Venetsiassa ja Ranskan Rivieralla. Syksyllä 1938 hän sai puhelun Universal Picturesin tuottaja Joe Pasternakilta, joka tarjosi hänelle roolia westernistä Ei mikään enkeli (1939). Esiintyminen lännenelokuvassa tuntui hänestä vieraalta, eikä hän olisi kelpuuttanut vastanäyttelijäkseen James Stewartia, joka ei ollut vielä suuren luokan tähti. Sternberg sai kuitenkin Dietrichin näkemään roolin tilaisuutena tehdä onnistunut paluu Hollywoodiin.^[43]

Vietettyään Hollywoodissa muutaman kuukauden marraskuussa 1938 Dietrich suuntasi jälleen laivalla kohti Eurooppaa. Hänelle myönnettiin Yhdysvaltojen kansalaisuus 6. kesäkuuta 1939. Kun uutinen kiiri Saksaan, Dietrich leimattiin saman tien isänmaan petturiksi. Hän palasi syksyllä Hollywoodiin. Ei mikään enkeli kuvattiin alle kahdessa kuukaudessa, ja Dietrich esitti saluunan laulajatarta, joka rakastuu Stewartin näyttelemään apulaisseriffiin. Aiemman eteerisen jumalattaren sijaan elokuvassa nähtiin ”amerikkalaistettu Dietrich”. Rooliin kuului myös naisten välinen tappelukohtaus. Elokuva sai huiman yleisö- ja arvostelumenestyksen. Pasternak oli onnistunut uhkayrityksessään tehdä Dietrichistä ”todellinen nainen”, ja tämä oli vaarantanut asemansa suostumalla näyttelemään normaalia pienemmällä palkkiolla.^[44]

Dietrich teki Pasternakin kanssa sopimuksen vielä kahdesta elokuvasta. Niistä ensimmäinen oli Seitsemän syntistä (1940). Dietrich esitti jälleen kapakkalaulajatarta, miespääosassa oli John Wayne. Elokuvasta tuli kaupallinen hitti. Seuraavaksi alettiin kuvata pukudraamaa Vaarallinen nainen (1941), jolla haluttiin tehdä satiiri Dietrichin 1930-luvun imagosta. Elokuvan menestys jäi heikoksi, ja Dietrichin ja Pasternakin yhteistyö päättyikin Vaaralliseen naiseen. Dietrich teki melko tiiviissä tahdissa eri yhtiöille vielä kolme elokuvaa, joita olivat muun muassa avioliittodraama Hurmaajatar ja lännenkomedia Kultaryöstö. Sen jälkeen hän keskittyi hankkimaan varoja sotivan Amerikan hyväksi.^[45]

”	Kun joku kertoo, että siellä tapetaan lapsia, satojatuhansia ihmisiä – – ei tarvita paljon rohkeutta päättää, kumman puolen valitsee.	”
– Marlene Dietrich 1982[46]

Toisen maailmansodan riehuessa Euroopassa, keväästä 1941 alkaen Dietrich omaksui tärkeän roolin Yhdysvaltojen sotaponnistuksissa. Hän osallistui kesä-heinäkuussa 1941 Kaliforniaa kiertäville esiintymismatkoille, joiden tarkoituksena oli paitsi viihdyttää, myös kohottaa sotilaiden mielialaa ja moraalia. Dietrich esitti kiertueilla elokuvistaan tuttuja lauluja ja viihtyi univormuun pukeutuneiden nuorten miesten seurassa. Lisäksi hän oli mukana Hollywoodin sotilaskanttiinin toiminnassa. Bette Davis oli ollut toiminnan aktiivisimpia alkuunpanijoita, mutta hänen perässään muutkin filmitähdet alkoivat pyörittää kanttiinia.^[47]

Dietrich markkinoi myös sotaobligaatioita ympäri Yhdysvaltoja ja paneutui tehtävään kaikin voimin. Tosin presidentti Franklin D. Roosevelt kielsi häntä jatkamasta varojenkeruuta yökerhoissa. Yhdysvallat liittyi sotaan Pearl Harborin iskun jälkeen 7. joulukuuta 1941, ja neljä päivää myöhemmin Saksa julisti sodan Yhdysvalloille. Dietrich oli koko sydämellään mukana kaikkien liittoutuneiden maiden taistelussa natseja vastaan ja tunsi velvollisuudekseen antaa oma panoksensa asialle.^[48]

Vuonna 1944 Dietrich piti tauon elokuvatöistä ja lähti viihdytysjoukkoihin liittoutuneiden puolelle. Hän matkasi 4. huhtikuuta 1944 aina Pohjois-Afrikan rintamalle asti. Viihdytysjoukkojen tehtävänä oli pitää sotilaiden mielialaa korkealla. Esityksiä pidettiin taivasalla ankeissa sääoloissa ja usein niin lähellä etulinjoja, että Dietrichin pelko vangiksi joutumisesta oli aiheellinen. Hänen rintamalla esittämistään lauluista tunnetuin lienee saksalaista alkuperää oleva ”Lili Marleen”, josta tuli hitti kummallakin puolen rintamaa. Dietrich levytti laulun tulevina vuosina useaan kertaan sekä englanniksi että saksaksi. Ensilevytys julkaistiin syyskuussa 1945.^[49] Pohjois-Afrikasta Dietrich lähti jatkamaan kiertuettaan ensin liittoutuneiden valtaamassa Sisiliassa ja Italian mantereella. Sodan loppuvaiheessa, sitä mukaa kun lisää miehitettyjä alueita vapautui, hän pääsi esiintymään myös Belgiassa, Alankomaissa, Ranskassa, Tšekkoslovakiassa ja lopulta myös Saksassa. Italiassa Dietrich sai keuhkokuumeen, joka oli tuolloin tappava tauti, mutta hänet parannettiin kenttäsairaalassa vastakeksityllä penisilliinillä.^[50]

Dietrich jatkoi rintamaesiintymisiä ja vieraili myös kenttäsairaaloissa haavoittuneiden luona. Välillä hän matkusti Lontooseen ja osallistui siellä radion propagandalähetyksiin. Kun Pariisi vapautui saksalaismiehityksestä neljän vuoden jälkeen, Dietrich jatkoi esiintymisiään siellä. Hän teki myös uhkarohkean päätöksen palata Berliiniin, sillä hän kaipasi kipeästi tietoja äidistään ja sisarestaan. Kaupunki oli sodan jäljiltä raunioina. Dietrichin äiti ja sisar löytyivät elossa, tosin Josefinen terveys horjui ja hän kuoli marraskuussa 1945 sydänkohtaukseen.^[51]

Vuonna 1947 Dietrichille myönnettiin sota-ajan ansioistaan yhdysvaltalainen kunnianosoitus Medal of Freedom.^[52][53]

”	Hän on outo yhdistelmä miestennielijää, saksalaista kotiäitiä ja Florence Nightingalea.	”
– Billy Wilder[54]

Palattuaan Yhdysvaltoihin Dietrich sai kuulla agentiltaan, että sota oli vienyt hänet vararikkoon, joten hänen oli pakko rakentaa uudelleen uraansa, vaikka elokuvien teko ei enää kiinnostanut. Hän oli 45-vuotiaana muita studioajan tähtiä huomattavasti vanhempi eikä elokuvaosia ollut tarjolla. Dietrich oli suurimman osan vuosista 1945–1946 Pariisissa yhdessä pitkäaikaisen rakastajansa Jean Gabinin kanssa. Molemmat etsivät sopivia elokuvahankkeita. Dietrich palasi valkokankaalle Georges Lacomben käsikirjoittamassa ja ohjaamassa draamassa Tuholiekki (1946). Elokuva epäonnistui kaupallisesti.^[55]

Dietrich teki ensimmäisen Hollywood-elokuvansa kolmeen vuoteen, kun hän esiintyi Paramount-elokuvassa Kultaiset korvarenkaat (1947). Dietrichin rooli oli hänen imagostaan täysin poikkeava, viettelevä mustalaisnainen. Katolisen kirkon sensuurijärjestö paheksui roolin seksuaalisuutta. Dietrichille henkilökohtaisempi filmihanke seurasi elokuussa 1947, kun hän tapasi Pariisissa ohjaaja Billy Wilderin. Tämä tarjosi hänelle Erika von Schlütowin roolia tulevassa elokuvassaan Berliinin raunioitten keskellä. Kyseessä oli pitkästä aikaa lauluosa, ja samalla Dietrichin uran moniulotteisin hahmo.^[56]

Dietrichin ainoa elokuva Alfred Hitchcockin ohjauksessa oli Esirippu laskee (1950). Hitchcock oli hämillään huomatessaan, että Dietrich oli tottunut huolehtimaan itse taustavalojen sijoituksesta ja siitä kuinka häntä oli kuvattava. Hän oli oppinut tavan jo Sternbergin aikana; molemmille oli hyvin tärkeää se, miltä Dietrich näytti valkokankaalla. Hitchcock tavoitteli Charlotte Inwoodin roolia varten Dietrichin ”sternbergiläistä imagoa”, joten hänet nähtiin elokuvassa jälleen arvoituksellisena naisena.^[57] Elokuva ei saanut huomattavaa menestystä, mutta Dietrich teki siinä yhden parhaana pidetyistä rooleistaan. Kriitikot keskittyivät kuitenkin lähinnä ylistämään hänen ulkonäköään ja hallittua esiintymistään.^[58]

Ennen uutta uraansa laulusolistina Dietrich teki melko vähäpätöiset osat elokuvissa Paluutie katkaistu (1951) ja Villin lännen villikissa (1952). Jälkimmäisen tuotannossa Dietrich riitaantui ohjaaja Fritz Langin kanssa ja hänen uransa Hollywoodissa taukosi usean vuoden ajaksi. Suurimpana syynä tähän oli täydellisen imagon vaaliminen: Dietrich ei halunnut näyttää yhdessäkään elokuvassa epäedulliselta, mikä kavensi hänen roolimahdollisuuksiaan. Nuorempi 1950-luvun tähtisukupolvi sen sijaan ajoi läpi tavoitetta näytellä studioiden määrittämän kapean imagon ulkopuolisia rooleja.^[59]

Sauli Miettinen mainitsee Marlene Dietrich: Nainen ja tähti -teoksessaan Dietrichin näyttäneen elokuvarooleissaan hämmästyttävän nuorelta vielä 50 vuotta täytettyään. Tämä johtui ainakin osittain siitä, että hänellä oli tapana nostaa kasvojensa ihoa peruukin alle jäävillä kirurginteipin paloilla.^[60]

Las Vegasin show-esitysten ohessa Dietrich teki vielä muutaman elokuvan, mutta ne eivät nostaneet häntä enää uudestaan kassamagneetiksi. Hänen viimeinen suuri roolinsa oli juonitteleva aviovaimo Wilderin elokuvassa Todistaja, joka filmattiin 1957. Nürnbergin tuomion (1961) katkeroitunut sotakenraalin leski oli Dietrichin viimeinen kuuluisa elokuvatyö. Sen jälkeen hän vetäytyi alalta lähes tyystin.^[61] Vielä 1978 Dietrich teki pienen paronittaren osan elokuvassa Suuri gigolo, jonka pääosassa oli David Bowie. Hän esitti myös elokuvan tunnuskappaleen.^[62]

1950-luvulla Dietrich harvensi esiintymisiään elokuvissa ja keskittyi vuosikymmenen puolivälistä alkaen aina 1970-luvun puoliväliin kansainväliseen laulu-uraansa. Hän kehitti show’taan jatkuvasti, ja sen keskeisiksi teemoiksi nousivat rakkaus, glamour, itseironia ja sodanvastaisuus. Keväällä 1953 Dietrich esiintyi Madison Square Gardenin sirkusteemaisessa tapahtumassa, jonka tuotto ohjattiin hyväntekeväisyyteen. Sen jälkeen hän sai Las Vegasista rahakkaan esiintymissopimuksen, jonka merkeissä hän esiintyi kolmen viikon ajan Sahara-hotellin Congo-yökerhossa. Sopimus teki Dietrichistä Yhdysvaltojen parhaiten palkatun live-esiintyjän.^[63]

Menestys Vegasissa poiki Dietrichille sopimukset myös Lontoosta ja Monacosta. Lontoossa hän esiintyi suurella menestyksellä Café de Paris -yökerhossa, ja ensi-illassa kesäkuussa 1954 olivat paikalla niin hänen läheinen ystävänsä Noël Coward kuin Laurence Olivier ja Vivien Leigh. Dietrich pääsi Lontoossa esiintymään myös Britannian kuningasperheelle ja levyttämään kaksi laulua äidinkielellään. Syksyllä hän esiintyi jälleen suurella menestyksellä Vegasissa.^[64]

Dietrich valitsi ja harjoitteli ohjelmistonsa huolellisesti jokaista esiintymistä varten: hän harkitsi tarkoin sisääntulonsa, yleisön tervehtimisen, liikkumisensa esiintymislavalla sekä ulkonäköönsä liittyvät asiat. Dietrich oli tarkka myös esiintymisasuistaan, joiden suunnitteluun hän osallistui itse alusta alkaen. Vuodesta 1955 lähtien hän esiintyi kimaltelevan iltapuvun ohella myös frakissa ja silinterihatussa. Ne antoivat hänelle ilmaisunvapautta laulaa erilaisia lauluja, ja ne olivat samalla yhteys hänen filmiuransa alkuaikoihin. Dietrichin uutta vuoden 1955 show’ta Café de Parisissa pidettiin lehdistössä edellistä vivahteikkaampana. Hän oli tuonut ohjelmaansa paitsi pukujen vaihdokset myös useita tyylilleen sopivia kappaleita, kuten kappaleet ”You’re the Cream in My Coffee”, ”Makin’ Whoopee” ja ”I May Never Go Home Anymore”. Mukana oli haikeita ja melankolisia, humoristisia ja svengaavia numeroita.^[65]

Dietrichin bravuurinumeroon kuuluivat vuosien ajan myös hänen vanhat elokuvalaulunsa. Näitä olivat esimerkiksi ”The Boys in the Backroom” elokuvasta Ei mikään enkeli, ”Falling in Love Again” elokuvasta Sininen enkeli ja ”The Laziest Gal in Town” elokuvasta Esirippu laskee.^[66] Dietrich itse oli sitä mieltä, että parhaat tekstit kirjoitettiin miesten laulettaviksi ja katsoi, että laulun esittäjän sukupuoli vaikutti siihen, miten kuulija vastaanotti laulun sanoman. Dietrich esittikin levyllä ja konserteissaan ”miehille tehtyä” Harold Arlenin säveltämää ja Johnny Mercerin sanoittamaa kappaletta ”One for My Baby”. Kappaleen oli alun perin tehnyt tunnetuksi Fred Astaire vuonna 1943.^[67]

Kun Dietrich konsertoi Länsi-Saksassa vuonna 1960, häntä vastassa oli mielenosoittajia, jotka eivät olleet antaneet anteeksi hänen osallistumistaan liittoutuneiden ponnisteluihin. Vaikka konsertit päättyivät myrskyisiin aplodeihin, kadulla saatu kylmä vastaanotto johti siihen, ettei Dietrich vuoden 1963 jälkeen enää palannut synnyinmaahansa.^[68] Loka-marraskuussa 1967 Dietrich esiintyi 48 kertaa Broadwaylla loppuunmyydyssä show’ssa. Dietrichin samalle vuodelle kaavailtu Suomen-vierailu sen sijaan peruuntui. Syynä olivat hänen ja järjestäjien taiteelliset erimielisyydet.^[69]

Lähes koko 1960-luvun ajan ja 1970-luvun alkupuoliskon Dietrich jatkoi esiintymistä vieraillen kymmenissä kaupungeissa eri puolilla maailmaa. Hän konsertoi tiuhaan tahtiin ja suurella menestyksellä muun muassa Brasiliassa, Neuvostoliitossa, Etelä-Afrikassa, Australiassa ja Japanissa. Hän aiheutti välillä jopa hysteriaa, ja ihailijat parveilivat hänen esiintymispaikkojensa ulkopuolellakin. Dietrich nautti suuresti julkisesta huomiosta ja siitä, että sai olla suorassa kontaktissa yleisöönsä. Sen sijaan lehtimiehiin hän suhtautui uransa loppuvaiheessa jopa vihamielisesti.^[70]

Pianisti-säveltäjä Burt Bacharach oli vuodesta 1957 lähtien matkustanut Dietrichin ja tämän show’n mukana vastaten musiikin sovittamisesta ja orkesterinjohdosta. Dietrich lauloi varsin matalalta (hänen äänialansa oli kontra-altto), mutta Bacharach näki siinä mahdollisuuden erilaisten tunnetilojen ilmaisuun. Hän muutti laulujen sovitukset ajanmukaisemmiksi ja opetti Dietrichin ”tukemaan” musiikkiin. Yhteistyö päättyi 1960-luvun loppupuolella, kun Bacharach meni naimisiin ja alkoi edetä omalla musiikkiurallaan.^[71][72] Dietrich otti läheisen yhteistyökumppaninsa lähdön raskaasti eikä enää varsinaisesti tuntenut intoa esiintyä, mutta jatkoi sitä, koska hänellä ei ollut varaa jäädä eläkkeelle.^[73]

Iän myötä Dietrich alkoi kärsiä monista terveysvaivoista. Matkustamista ja esiintymistä vaikeuttivat jalkojen verenkierto-ongelmat ja toistuvat onnettomuudet. Dietrichille alkoi kehittyä myös alkoholiongelma, ja hän oli usein väsynyt ja huonolla tuulella. Dietrich kaatui ja putosi orkesterimonttuun esiintyessään 7. marraskuuta 1973 Washingtonissa. Hänen jalkaansa tuli suuri avohaava, ja hän oli kuukausien ajan työkyvytön.^[74] Dietrich loukkaantui uudelleen Australian-kiertueellaan Sydneyssä 1975, kun hän kaatui juuri kävellessään lavalle murtaen reisiluunsa, ja estradiura sai jäädä. Onnettomuutta seurasi kahdeksan kuukautta kestänyt sairaalajakso, jonka aikana Dietrich ei suostunut tapaamaan edes ystäviään. Hän ei kyennyt tämän jälkeen enää kävelemään kunnolla. Sairaalasta hän matkusti vielä kerran Kaliforniaan sairaan aviomiehensä luo. Sen jälkeen Dietrich majoittui pysyvästi Pariisiin ja vetäytyi julkisuudesta.^[75]

Dietrich kirjoitti muistelmateoksen Elämäni, joka julkaistiin kansainvälisille markkinoille vuonna 1979. Hänen oli kirjoitettava muistelmat taloudellisista syistä, sillä hän ei ollut koskaan osannut hoitaa raha-asioita, ja vielä lähes 80-vuotiaanakaan hänellä ei ollut lainkaan säästöjä. Kirjan toinen, hieman muunneltu painos ilmestyi suomeksi vuonna 1990 nimellä Berliinitär. Kirja antaa kuitenkin Dietrichin elämästä varsin pintapuolisen kuvan, sillä hän vaali ainoastaan luomaansa legendaa eikä kertonut juuri lainkaan elämänsä todellisista tapahtumista ja ihmisistä.^[76]

Vuonna 1982 Dietrich antoi syvällisen henkilöhaastattelun ystävälleen Maximilian Schellille, joka julkaisi haastattelunauhat 1984 julkaistussa dokumentissaan Lähikuvassa Marlene Dietrich. Elokuva oli Oscar-ehdokkaana, vaikka Dietrich ei ollut sallinut itseään enää kuvattavan sitä varten. Myös keskinäiset erimielisyydet olivat hankaloittaneet projektia, ja Dietrich pelkäsi ennen kaikkea, että dokumentti tahraisi hänen imagoaan.^[77]

Kun Dietrich ei 1940-luvun lopulla saanut elokuvista hyviä roolitarjouksia, työskentely radiossa takasi hänelle nopeat ja säännölliset ansiot. Hän vieraili esimerkiksi kuunnelmassa Madame Bovary ja Tallulah Bankheadin radio-ohjelmassa The Big Show. Dietrich oli mukana Lux Radio Theatren kuunnelmaversiossa elokuvasta Pakotie katkaistu. Hänelle kirjoitettiin myös oma radio-ohjelma Café Istanbul, joka tehtiin ABC-radioasemalle ja pysyi ohjelmistossa koko vuoden 1952 ajan. Se sai hieman uudistettuna ja CBS-asemalle siirrettynä nimekseen Time for Love, jota tehtiin yhteensä 38 jaksoa.^[78]

Dietrichin ominaispiirteitä olivat hohdokkaat asut, raukea katse ja matala ääni. Hänen näyttelemänsä naiset olivat usein itsenäisiä, suorasukaisia ja arvoituksellisia. Jotkin imagosta poikkeavat hahmot olivat rahvaanomaisia ja naiiveja, kuten Sinisen enkelin Lola-Lola. Marokko-elokuvassa hänen saksalainen korostuksensa aiheutti ääntämisongelman, joten hänen roolihenkilönsä lausuu avausrepliikkinsä ranskaksi. Dietrich puhui ranskaa paremmin kuin englantia, ja siten hänen vajavainen kielitaitonsa voitiin selittää äänielokuvassa.^[79]

Marlene Dietrich oli imagoltaan niin sanottu ”kohtalokas nainen”. Sinisen enkelin läpimurtoroolin jälkeen Josef von Sternberg kehitti hänen valkokangaspersoonakseen viileän ja arvoituksellisen naistyypin. Dietrich piti kaikin keinoin yllä tätä julkisuuskuvaa elämänsä loppuun asti ja loi myytin eräänlaisesta ikuisen nuoruuden symbolista.^[80] Hän oli erittäin tarkka ulkonäöstään ja siitä, miten häntä kuvattiin. Dietrichillä oli kuvauspaikalla aina kameran vieressä peili, josta hän saattoi varmistaa, että rooliasu istui oikealla tavalla ja taustavalo valaisi hänen kasvonsa juuri oikeasta kulmasta.^[81]

Dietrich ei koskaan täysin amerikkalaistunut; Hollywood oli hänelle vain työpaikka, eikä hän juuri arvostanut paikan tekopyhää ja keinotekoista ilmapiiriä.^[82] Vaikka hän pyrkikin vastaamaan odotuksiin, elokuvat olivat hänelle lähinnä vain keino tienata. Sen sijaan konserttiohjelmisto ei ollut hänelle koskaan yhdentekevä, ja hän valitsi siihen vain lauluja, joilla oli hänelle erityinen merkitys. Dietrich näkikin itsensä ennen kaikkea laulajana eikä filmitähtenä.^[83]

Berliinin sallivassa ilmapiirissä kasvanut Dietrich rikkoi sukupuolirooleja ennennäkemättömin tavoin, eikä noudattanut vallalla olevia normeja yksityiselämässäänkään. Dietrichin julkisuuskuvaan kuuluu myös toisen maailmansodan aikainen aktiivisuus taisteluhengen nostattajana. Avoimesti natsivastaisena hänestä tuli tunnustettu sota-ajan ikoni, vaikka hän olikin täysin epäpoliittinen henkilö niin sodan aikana kuin sen jälkeen.^[84]

Marlene Dietrich meni 21-vuotiaana naimisiin kuusi vuotta vanhemman Ufan apulaisohjaajan Rudolf Sieberin kanssa. Heille syntyi 13. joulukuuta 1924 tytär Maria Elisabeth, joka tunnettiin myöhemmin näyttelijä Maria Rivana.^[85] Avioliitto perustui ystävyydelle, eivätkä Dietrich ja Sieber 1930-luvulta alkaen juuri asuneet samalla mantereella. Dietrichillä oli jo liiton varhaisvaiheessa lukuisia mies- ja naisrakastajia. Hän kuitenkin tapasi miestään aina kun mahdollista ja tutustui tämän uuteen elämänkumppaniin Tamaraan. Sieber muutti kumppaneineen 1950-luvulla Yhdysvaltoihin San Fernando Valleyyn. Kun molemmat alkoivat myöhemmin sairastella, Dietrich maksoi auliisti heidän hoitokulujaan. Maria Rivan mukaan Dietrich ei halunnut kuitenkaan myöntää Sieberille avioeroa, ja liitto kesti Sieberin kuolemaan 1976 saakka.^[85][86]

Dietrichin romansseista osa kesti vain joitakin viikkoja, toiset vuosikausia. Jotkut rakastajat pitivät kiusallisena sitä, että myös Dietrichin aviomies oli ajoittain läsnä tapaamisissa. Dietrichin lyhytaikaisiin romansseihin vuosien aikana kuuluivat muiden muassa Brian Aherne, Maurice Chevalier, Douglas Fairbanks Jr., Eddie Fisher, Frank Sinatra ja Raf Vallone. Pitkäaikaisia rakastettuja olivat Erich Maria Remarque, Jean Gabin ja Yul Brynner. Dietrichiä on yleisesti arveltu biseksuaaliksi, ja hänellä oli suhde muun muassa käsikirjoittaja Mercedes de Acostan kanssa 1930-luvulla.^[87] Suhteissa oli ajoittain toisen osapuolen mustasukkaisuutta, mikä yleensä sai Dietrichin päättämään romanssin. Kuitenkin Gabinin ja Brynnerin kanssa suhteet syvenivät, ja niiden päättyminen oli Dietrichille tuskallista.^[88][89]

Äidistään elämäkerran julkaissut tytär uskoi, että jatkuvan parinvaihdon taustalla oli hänen äitinsä pohjimmainen epävarmuus ja hyväksynnän kaipuu. Dietrich ei osannut myöskään rakentaa rakastavaa suhdetta omaan lapseensa.^[85][90] Dietrichistä tuli isoäiti vuonna 1948, ja hän oli sittemmin paljon mukana kaikkiaan neljän tyttärenpoikansa elämässä. Välit tyttäreen pysyivät ongelmallisina, ja samanlaiseksi muuttui myös suhde osaan lapsenlapsista.^[91]

Dietrich varjeli yksityiselämäänsä tarkasti, ja pyrki aina pitämään rakkaussuhteensa poissa julkisuudesta. Hän muunteli tietoisesti aiempia elämänvaiheitaan ja elämäkerrassaan kommentoi tuntemistaan ihmisistä vain harvoja. Dietrichillä oli joka tapauksessa laaja tuttavapiiri, johon kuului paljon aikansa eliittiä ja korkea-arvoisia virkamiehiä. Hänen ystäväpiirissään olivat esimerkiksi Noël Coward, Orson Welles ja Edith Piaf sekä useita Kennedyn perheen jäseniä.^[92][93] Monen läheisen ystävän, kuten John Gilbertin ja Ernest Hemingwayn varhaiset kuolemat aiheuttivat hänelle pitkäaikaista surua.^[94]

Dietrichin isosisko Elisabeth valmistui 1920-luvulla opettajaksi, meni naimisiin ja sai pojan. Vieraillessaan Saksassa sodan jälkeen Dietrichille selvisi, että hänen sisarensa asui perheineen Bergen-Belsenin keskitysleirillä, jossa he pitivät elokuvateatteria SS-vartijoille. Dietrich järkyttyi syvästi leirin tapahtumista ja ymmärtäessään sisarensa toimineen myötäillen ja tottelevaisesti natsivallan hyväksi. Hän vaikeni julkisuudessa täysin sisarensa olemassaolosta loppuikänsä ja jätti tämän pois muistelmistaan.^[95] Dokumentissa 1980-luvulla Dietrich kielsi, että hänellä olisi ollut sisaruksia.^[96]

Kaikista antipatioistaan huolimatta Dietrich ei hylännyt sisartaan. He pitivät yhteyttä puhelimella ja kirjeitse ja myös tapasivat muutaman kerran. Niin yhteydenpito kuin tapaamiset pidettiin visusti salassa tiedotusvälineiltä. Kun Elisabeth kuoli 1973, Dietrich ei ollut läsnä hautajaisissa.^[97]

Dietrich tunnettiin mielipiteissään ehdottomana ja anteliaisuudestaan niin läheisilleen kuin rakastajilleen. Hän tuki heitä usein rahallisesti, osti heille kalliita lahjoja ja jopa siivosi heidän kodeissaan. Yletön tuhlailu johti siihen, ettei Dietrichille jäänyt säästöön mitään, joten selvitäkseen menoistaan hänen oli työskenneltävä vanhuuteen asti.^[98] Dietrichin sydäntä lähellä oli ruoanlaitto.^[99]

Dietrich hankki 1950-luvulla vakituisen asunnon New Yorkin Park Avenuelta. 1960-luvun alusta alkaen hänellä oli myös vuokra-asunto Pariisissa, jonne hän vetäytyi pysyvästi uransa päätyttyä. Dietrich piti silti New Yorkin kotinsa, jonka antoi ystäviensä ja myöhemmin tyttärensä käyttöön.^[100]

Vielä täysin vuoteenomanakin Dietrich seurasi tarkasti itseään ja muita kuuluisuuksia koskevaa lehtikirjoittelua. Hänellä oli vankat mielipiteet myös joistakin 1980-luvun suurista tähdistä. Madonnaa hän piti keinotekoisena, mutta arvosti tämän ammattitaitoa esiintyjänä. Myöskään Michael Jacksonista Dietrich ei ollut kovin innostunut. Hän oli maininnut suosikkiyhtyeekseen The Jackson 5:n, mutta Michaelin naisellisuutta lähentelevä imago ei ollut hänestä yhtä hyvä kuin miehisesti esiintyvä nainen.^[101]

Ikänsä tupakoineen Dietrichin terveys alkoi horjua 1950-luvulla hänen sairastuttuaan valtimotautiin. Vuonna 1975 tullut jalkavamma vaikeutti pysyvästi Dietrichin liikkumista ja uudet kaatumiset johtivat siihen, ettei hän lopulta pystynyt enää kävelemään omin avuin. Dietrich ei hyväksynyt koskaan vammautumistaan ja halusi pitää sen tiukasti salassa. Hän vietti elämänsä viimeiset 13 vuotta yksinäisenä vuodepotilaana Pariisin asunnossaan, eikä halunnut apua edes peseytymisessä. Dietrich kulutti aikansa lukemalla, soitellen läheisilleen ja toisinaan myös ulkomaisille valtionjohtajille. Hän otti vain harvoja vieraita vastaan eikä päästänyt luokseen lehtiväkeä.^[85]

Dietrich kuoli kotonaan Pariisissa maksa- ja munuaisvaivoihin 90 vuoden ikäisenä vuonna 1992.^[102][103] Hän halusi kuitenkin tulla haudatuksi synnyinkaupunkiinsa Berliiniin, joten hänet haudattiin Friedenaun Stubenrauchstrassen hautausmaalle.^[104]

Marlene Dietrich tunnetaan ennen kaikkea iättömästä kauneudestaan ja karismastaan sekä huolella luodusta glamour-imagostaan. Myöhemmin on nostettu esiin hänen tyylitajunsa, mikä on tehnyt hänestä yhden 1900-luvun huomattavimmista muodin edelläkävijöistä. Hänen vaatevarastoonsa kuului niin Balmainin, Diorin kuin Chanelin luomuksia. Pukeutumisellaan Dietrich sekoitti sukupuolirooleja tavalla, jota toisinaan paheksuttiin, mutta alettiin nopeasti myös jäljitellä. Hänen katsotaan siksi vaikuttaneen suuresti vallalla olleeseen naiskuvaan.^[105]

Saksan elokuva- ja televisiomuseo Deutsche Kinemathek osti Dietrichin mittavat jäämistöt Sotheby’sin huutokaupasta. Berliinin Filmimuseon yhteyteen perustettiin jäämistöstä koostuva ”Marlene Dietrich Collection Berlin”. Filmimuseossa on myös jatkuva näyttely, jossa esitellään Dietrichin elämää sekä hänen tavaroitaan ja vaatteitaan. Berliini on nimennyt elokuvajuhliensa keskeisen tapahtumapaikan, Potsdamer Platzin lähettyvillä olevan aukion Marlene-Dietrich-Platziksi.^[106][107]

Vuonna 1999 American Film Institute valitsi Dietrichin yhdeksi vuosisadan kymmenestä tärkeimmästä naisnäyttelijästä.^[108]

Pääartikkeli: Marlene Dietrichin filmografia

• Souvenir Album (1949)
• Overseas (1951)
• Die neue Marlene (1965)
• Berlin, Berlin (1965)

• Marlene Dietrich’s ABC. New York: Doubleday, 1961.
• Elämäni. (Nehmt nur mein Leben. Reflexionen, 1979.) Suomentanut Mirja Rutanen. Espoo: Weilin & Göös, 1980. ISBN 951-35-1636-9.
• Berliinitär. (Ich bin, Gott sei Dank, Berlinerin, 1987.) Suomentanut Marja Kyrö. Helsinki: Otava, 1990. ISBN 951-1-10804-2.
• Some Facts About Myself. Valokuvat: Gottfried Helnwein. Stuttgart: Edition Cantz, 1990. ISBN 978-3-89322-226-1.
• Nachtgedanken. Toimittanut Maria Riva. München: C. Bertelsmann, 2005. ISBN 978-3-570-00874-4.

• Miettinen, Sauli: Marlene Dietrich. Nainen ja tähti. Helsinki: Otava, 2011. ISBN 978-951-1-24869-9.
• Spoto, Donald: Sininen enkeli. Marlene Dietrich. (Blue Angel. The Life of Marlene Dietrich, 1992.) Suomentanut Ruth Jakobson. Helsinki: Ajatus, 2010. ISBN 978-951-20-8164-6.
• Thies, Heinrich: Marlene Dietrich ja salattu sisar. Fasismin varjo tähtikultin yllä. (Fesche Lola, brave Liesel. Marlene Dietrich und ihre verleugnete Schwester, 2017.) Suomentanut Maikki Soro. Helsinki: Minerva, 2018. ISBN 978-952-312-604-6.

• Wieland, Karin: Dietrich & Riefenstahl. Der Traum von der neuen Frau. München: Carl Hanser Verlag, 2011. ISBN 978-3-446-23770-4. (saksaksi)

• Virallinen sivusto.
• Classic Movies (1939–1969): Marlene Dietrich (Arkistoitu – Internet Archive)
• Marlene Dietrich nndb:ssä. (englanniksi)
• Marlene Dietrich ibdb:ssä. (englanniksi)

Auktoriteettitunnisteet Kansainväliset FAST ISNI VIAF WorldCat Kansalliset Norja Chile Espanja Ranska BnF data Katalonia Saksa Italia Israel Belgia Yhdysvallat Ruotsi Latvia Japani Tšekki Australia Kreikka Korea Kroatia Alankomaat Puola Portugali Tieteilijät CiNii Taiteenala KulturNav LexM MusicBrainz ULAN Henkilöt BMLO Deutsche Biographie Trove Elonet Yle Muut Europeana NARA SNAC 2 IdRef Te Papa (New Zealand)