Nimikirja

Nimikirja (ruots. matrikel) on rekisteri, jota jokainen valtion virasto tai laitos Suomessa on velvoitettu pitämään palveluksessaan olevista virkamiehistä ja työntekijöistä henkilöstön valintaa, palvelussuhteeseen perustuvien etuuksien ja velvollisuuksien määräämistä ja muiden henkilöstöasioiden hoitamista varten. Nimikirjasta säädetään nimikirjalaissa (1010/1989) ja -asetuksessa (1322/1989). ^[1]

Nimikirja sisältää varmistettua tietoa muun muassa virkamiehen koulutuksesta ja työhistoriasta. Nimikirja on julkinen, mutta siitä voidaan salata tietoja julkisuuslain perusteella.^[2][3] Nimikirjanote oli lain säätämisen aikaan keskeinen viranhakuasiakirja. Sen avulla on pystytty helposti saamaan kokonaiskuva henkilön koulutuksesta ja kokemuksesta.^[1][3]

Nimikirjan käytöstä Suomen valtionhallinnossa on tarkoitus luopua, ja nimikirjalain kumoamista ehdottava lakiluonnos oli lausuntokierroksella kesällä 2022. Henkilötietojen käsittely on edennyt merkittävästi lain säätämisen ajoista ja tavoitteena on yhdenmukaistaa julkisen sektorin henkilötietojen käsittelyä yksityisen sektorin kanssa.^[3] Lain kumoamista ei ehditty valmistella, ja se siirtyi seuraavalle hallituskaudelle.^[4]

Nimikirja otettiin käyttöön 9. maaliskuuta 1920 annetulla asetuksella, jossa määriteltiin virastot, joiden on pidettävä nimikirjaa kaikista virastossa palvelevista vakinaisista ja ylimääräisistä virka- ja palvelusmiehistä. Nimikirja määrättiin pidettäväksi vahvistetun kaavan mukaan, johon on merkittävä virkamiehen suku- ja etunimien lisäksi ilmoitus syntymäpaikasta ja -ajasta, virkaylennyksistä sekä kunniamerkeistä ja palkinnoista, viransijaisuuksista sekä muista määräyksistä ja julkisista tehtävistä, virkavapaudesta, virka- ja muista syytteistä, kunnallisesta ja muusta toiminnasta viran ulkopuolella sekä opintomatkoista.^[5]

• Nimikirja-asetus 1322/1989 Finlex.