Reunavaltiopolitiikka

Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan.

Reunavaltiopolitiikka tarkoitti yhteistyöliiton muodostamista Puolan, Viron, Liettuan ja Latvian sekä Suomen välille Neuvosto-Venäjän ja sen seuraajan Neuvostoliiton uhkaa vastaan. Yhteistyöhön kuului ulkoisesti tiukka sitoutuminen Kansainliittoon ja kansainväliseen oikeuteen sekä samalla salainen sotilasyhteistyö säännöllisesti vuosittain pidettävin kokouksin.^[1]

Neuvostoliitto piti reunavaltiopolitiikkaa itseensä kohdistuvana saartona ja vastusti sitä. Suomessa reunavaltiopolitiikkaa edisti ulkoasiainministeri Rudolf Holsti, joka joutui eroamaan ulkoasiainministerin tehtävästä solmittuaan jo Vennolan II hallituksen aikana vuonna 1922 Varsovan sopimuksen.

Suomi irtisanoutui julkisesti reunavaltiopolitiikasta vuonna 1935 ilmoittaen kannattavansa pohjoismaista suuntausta ja puolueettomuutta, mikä tarkoitti käytännössä sitä, ettei Suomi tue Baltian maita siinä tapauksessa, että nämä joutuisivat sotaan Neuvostoliiton kanssa. Toisaalta Neuvostoliiton kannalta puolueettomuuden tuli Suomen näkökulmasta merkitä sitä, ettei sen olisi tarvinnut pelätä Suomen liittoutuvan Neuvostoliittoa vastaan hyökkäävän Saksan kanssa, mistä Neuvostoliitto halusi takuita vuoden 1938 Jartsev-neuvotteluissa.

Reunavaltiopolitiikan edellytykset heikkenivät, kun Ranska ei ollut valmis jyrkkiin Saksan-vastaisiin toimiin ja kun Puola teki Saksan kanssa hyökkäämättömyyssopimuksen. Sitä ennen reunavaltiopolitiikkaa heikensivät muun muassa Liettuan ja Puolan väliset vakavat erimielisyydet esimerkiksi Vilnan asemasta.

• Intermarium
• Prometeismi

• Tietokirjailija Toni Stenström tietokirjailija Pekka Virkin vieraana Jälkisuomettumisen ruumiinavaus -ohjelmasarjassa, jossa he keskustelevat muun muassa reunavaltiopolitiikasta sarjan 8. jaksossa Elämää vaarallisen imperiumin reunalla, 18.12.2023.